lauantai 25. marraskuuta 2017

Voileipägrillin tarina







Tänään aamiaisella katselin voileipägrilliä, joka oli jäänyt esille eilisten kokkailujen jälkeen ja jäin miettimään, että mitähän tuokin grilliparka tuumaa kun se vuodesta toiseen töröttää kaapin perukoilla ja joka kerta kun kaapin ovi avataan se miettii jokohan olisi minun vuoro?  No ei taaskaan, en edes muista milloin sitä on viimeksi käytetty ja ehdotinkin että pitäisikö siihen laittaa maalarinteipilla merkintä edellisestä käyttökerrasta?

Katselin keittiötä ja kirosin, kun vain muutama päivä sitten käytin yli kaksi tuntia sen siistimiseen ja taas se näyttää siltä kun mitään ei olisi tehty moniin viikkoihin. Nykyisen asuntomme keittiö ei ole mikään suunnittelun kukkanen, kaappi- ja laskutilaa on todella vähän ja se aiheuttaa suuria haasteita keittiötavaroiden säilytykselle. Toki keittiö hakee vielä omaa muotoaan muuton jäljiltä ja tavarat ehtivät varmasti vaihtaa paikkaa vielä useaan otteeseen ennen kuin ne sinne mätsäävät.

…mikäli edes ehtivät mätsätä ennen seuraavaa muuttoa!






Jatkoin mietiskelyjäni aamupalalla ja  muistelin miksi meille on hankittu tuo voileipägrilli? No sehän on hankittu tietenkin sen takia kuin aikanaan häämatkalla söin Monacon satamassa aivan mielettömän herkullisia tonnikalatoasteja ja sen jälkeen käytin useita vuosia siihen, että löytäisin jostain vastaavia herkkupaloja, mutta turhaan. No, jos kerran niitä tonnipalatoasteja ei mistään löydy niin yksi vaihtoehto on tehdä niitä itse, eikö vain? Silloin tietenkin tarvitaan voileipägrilli!





Pakko myöntää että en muista tuliko tuo grilli taloon jonkun tarpeellisen tilauksen kylkiäiseä? Vai tilasinko jotain, että saisin tuon kylkiäisen? Vai ajatteliko papi ilahduttaa minua tyypillisellä kodinkonelahjalla jonakin merkkipäivänä? No grilli tuli kuitenkin taloon ja tehtiin niitä tonnikalavoileipiä, mutta arvatkaas mitä? Eihän ne tietenkään maistunut samalta, kuin siellä Monacon satamassa silloin aikanaan häämatkalla (nyt yli 20v sitten), vastaavasti kuin Mansikka Margarita ei kotona maistu samalta kuin Meksikossa tai Pizza samalta kuin Champolucissa tai glögiprosecco samalta kuin Donnin lounaalla! Näinhän se menee harvoin pystyt tavoittelemaan sitä ainutlaatuistea makua tai hetkeä myöhemmin, vaikka tarvikkeet tai ihmiset olisivatkin samoja, usein se on vaan se paikka ja hetki. Aika pian siis tuo voileipägrilli jäi vähälle käytölle, mutta se on kulkenut auliisti mukanamme muutosta toiseen. Eilen vihdoin tuli tuon voileipägrillin vuoro, kun pojat tekivät porilaisia iltapalaksi, jotka kuulemma oli oikein maistuvia (minulle tuo muisto tonnikalaleivästä  on vielä herkkä asia). Voileipägrilli laitettiin takaisin kaappiin muiden keittiöhärveleiden seuraksi odottamaan seuraavaa käyttökertaa.  




Pohdintani jatkui vielä aamiaisella ja palasin noihin muihin keittiön tarpeellisiin pienkoneisiin, kuten vohvelirautaan, fonduepataan yms. milloinkohan niille taas löytyy käyttöä? Fonduepadasta voisin kirjoittaa oman tarinan, mutta näin lyhyesti, muutossa löysin aivan iskemättömän fonduepadan, aikaisemmin olemme lainanneet sitä siskoltani ja Sveitsissä päädyimme ostamaan oman padan ja nyt muuton yhteydessä huomasin että lämpölevyksi luulemani paketti sisälsi fonduepadan… No se siitä, mutta mieleeni tuli kirjamessujen luento, jossa käsiteltiin tavarapaljoutta ja eräs asialle vihkitytynyt guru kertoi kuinka heidän talonyhtiössä on perustettu WA-ryhmä missä naapurit voivat lainata tavaroita toisiltaan, itse voit kertoa mitä sinulla on antaa muille lainaksi tai voit kysellä tarvitsemaasi tavaraa, minusta tämä oli törkeen hyvä idea ja varmasti mainitsinkin tästä jo aikaisemmassa (kirjamessut...) postauksessani. Sveitsissä tämä toimi myös oikein hyvin Donnien WA-ryhmässä, milloin sain lainaksi simaämpäriä tai juhliin astioita, maljakoita jopa ulkokatoksen pihalle, kahvinkeittimen rikkimenneen tilalle tai painepesuria laattojen pesemistä varten sekä kirjat ja lehdet kiersivät ryhmässä tiuhaan tahtiin.


Aamiaisen oivallus oli siis vaihdantatalous! 



Pakko perustaa tällainen ”tavaranvaihto” WA-ryhmä että voileipägrillit, vohveliraudat ja kaiken maailman sirkkelit pääsevät hyödylliseen käyttöön, eikä niiden tarvitse ikuisesti tylsistyä kaapissa odottamassa omaa vuoroaan! Ryhmän myötä ei jatkossa tarvitse ihan jokaikistä hilavitkutinta ostaa vain yhden käyttökerran vuoksi…


Varokaa vaan ystävät ja sukulaiset!


maanantai 13. marraskuuta 2017

Paluumuutto: Läksiäiset





Ennen kuin maasta poistuu niin pitää ehdottomasti järjestää läksiäiset, se kuuluu osaksi lähtöriittiä ja läksiäisten myötä tulee vielä kerran tavattua itselle tärkeät henkilöt, sillä kaikkien kanssa yhteydenpito ei tule kuitenkaan säilymään ja ajan myötä se vähenee monien ystävien kanssa. Läksiäisiä voi viettää monella tapaa kahvitellen, lounastaen, puuhastella yhdessä, ulkoilla ystävien kanssa tai järjestää ikimuistoiset bileet. Tykkään läksiäisistä ja minusta se on kiva tapa sanoa heipat vielä kerran, mutta en todellakaan tykkää olla itse keskipisteenä eli lähtijänä. Olisin halunnut järjestää koko perheen yhteiset läksiäiset, mutta ajatus jotenkin kuivui kokoon, sillä lapset olivat lähteneet jo aikaisemmin, eikä meillä juurikaan ollut perheen yhteisiä tuttuja, joten kävimme vain dinnerillä muutamien tuttavien kanssa. Olen yleensä tottunut järjestämään läksiäiset itse, mutta Sveitsissä ihanat ystävät huolehtivat niiden järjestämisestä, niin Suomi-yhteisön, kuin CDL-vanhempien keskuudessa.


Donnien läksiäiset




Ensimmäisiä läksiäisiä vietettiin Suomi-rouvien kanssa ja onneksi en ollut ainut lähtijä, vaan vietimme Mervin kanssa yhteisiä läksiäisiä. Päivä alkoi aivan loistavasti, minua tultiin noutamaan kotoota ja sain heti skumppalasin käteen, tähänhän voisi vaikka tottua! Läksiäispäivän ohjelma oli yhtä suuri salaisuus, kuin Applen uuden puhelimen julkisaminen, eli minulla ja Mervillä ei ollut päivän kulusta mitään tietoa. Kuskini pysäytti auton naapurikaupungin Versoixin rantaravintolan eteen ja hetken päästä sinne alkoi ilmaantua useita tuttuja kasvoja, jopa ulkomailta asti.





Päivä oli todella tunteikas ja nenäliinoja kului tiuhaan tahtiin, eikä puhuminen meinannut onnistua, oli vaikea uskoa, että tällä kertaa minä oli se, jonka läksiäisiä vietettiin eikä joku muu. Tuntui myös hassulta että kohta nämä mahtavat ladyt, eivät olisi enää osa minun arkea vaan he ovat siellä jossain ja onneksi ovat. Täytyy sanoa että lounas oli todella raskas, vaikka itse ruoka oli hyvin kevyttä, nautimme lounaaksi Geneven seudun erikoisuutta eli Filet de Percheä, nuo tuoreet pikku ahvenet ovat pyydetty suoraan Geneve-järvestä.




Lounaan aikana saimme kuulla ystäviltä kauniita sanoja sekä saimme heiltä upeat muistot Sveitsin ajalta. Minä sain aivan mahtavan taulun, joka on tehty eräästä minulle hyvin rakkaasta kuvasta, olin pitkään odottanut päästä käymään Montreuxin yläpuolella sijaitsevassa Roche de Nayen vuorella ja kun vihdoin kävimme siellä, eteeni avautui tuo upea näkymä Geneve-järvestä ja Alpeista, mikä on minulle kovin rakas. Ihanaa nyt voin edelleen ihailla tuota maisemaa jatkossakin! Rosalla ja Papilla taitaa olla sormet pelissä tämän lahjan toteutuksessa, hämmästelen vain, kuinka hyvin he onnistuivat pitämään sen salassa, etten saanut mitään vihiä… Kuvan lisäksi sain myös kirjan, jossa on kauniita kuvia Sveitsistä.





Kaikki kiva päättyy aikanaan ja niin meidän lounaskin, oli aika sanoa heipat rakkaille ystäville. Voi sitä itkun määrää, huomaan että nykyään ei tarvitse tapahtua paljoakaan, kun silmät kostuvat, niin mukavien, kuin kipeämpienkin asioiden merkeissä, TV:tä katsellessa ja viime aikona jopa musiikkia kuunnellessa, itku on tullut herkästi, taidan olla sellainen Karjalainen ”itkijä”

Onneksi en ollut yksin tässä tilanteessa ja ihanaa kun on Suomessa joku olkapää mitä vasten itkeä pahimman ikävän tullessa.



Läksiäiset CDL-mammojen ja isukkien kanssa




Minulle ei ollut montaa päivää aikaa toipua ennen kuin vietettiin jo seuraavia läksiäisiä, pitkäaikaisin ystäväni oli muuttanut takaisin Sveitsiin ja halusi järjestää minulle läksiäiset. Tällä kertaa oli vuorossa vanhempia lasten koululta, joten Marin päivää vietettiin hyvin kansainvälisissä tunnelmissa. Useimpiin vanhempiin olen tutustunut alun perin osallistuessani erilaisiiin ParentTime-tapahtumiin ja jälkeenpäin järjestin tapahtumia heille. Minun ei olisi tarvinnut tuoda mitään mukanani, mutta halusin tarjota tälle porukalle hieman suomalaista makumaailmaa ja toin tietenkin itseleivottuja karjalanpiirakoita sekä munavoita. Katson että kun olen maailmalla niin edustan aina Suomea, niin hyvässä kuin pahassa, joudun usein selittelemään kummallisia asioita ja myyttejä, uutisia sekä ilmiöitä, mutta haluan kuitenkin antaa aina kaikille positiivisen ja kiinnostavan mielikuvan Suomesta ja uskon että olen siinä onnistunut, sillä moni on kertonut minulle että Suomi olisi todella kiinnostava matkakohde, jossa haluaisivat käydä.




Odotin pelonsekaisin tuntein lounasta ja mietin kuinka saan vietyä sen tällä kertaa läpi, mutta pari tuntia aikaisemmin sain puhelun ja sen myötä aivan mahtavia uutisia, olimme saaneet itsellemme vuokra-asunnon Suomesta. Huusin ja itkin ilosta sekä onnesta, jännitys laukesi saman tien ja tunsin olevani todella vahva, pelko tunteikkaasta lounaasta muuttui hetkessä iloiseksi tapaamiseksi ystävien kanssa.







Ystäväni olivat järjestäneet ”Kanadalaisen buffetin” eli Suomeksi sanottuna nyyttikestit, emäntä oli tehnyt aivan upean kattauksen ja pöydät notkuivat tarjottavia! Söimme lounasta pitkän pöydän äärellä ja puheensorina oli valtava. Pysähdyin hetkeksi katselemaan ympärilleni ja tunsin olevani todella onnekas, kaikki nämä ihmiset pöydän äärellä olivat tulleet paikalle juuri minun vuoksi. Pöydän ympärillä oli ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä, vain käymässä ja kaukana rakkaistaan, ryhmä koostuu joukosta erityisiä ihmisiä, jotka ovat aina valmiina auttamaan ja tukemaan sekä tekemään asioita yhdessä. Olen iloinen siitä, että olen ollut osa tätä joukkoa ja tällä hetkellä minulla on useita ystäviä eri puolilla maailmaa, joihin voi aina turvautua ja odotankin innolla erilaisia jälleennäkemisiä.






Ystäväni olivat hankkineet minulle aidon Sveitsin rautateiden kellon ja olisin voinut ottaa sen loukkauksena, sillä tiedän todella hyvin että olen aina myöhässä, mutta tiedän myös että lahjassa ei ole mitään henkilökohtaista viestiä, sillä olen kanssa osallistunut jo usean vastaavan kellon hankintaan. Olin itsestäni todella ylpeä sillä tällä kertaa pystyin myös pitämään pienen puheen ystävilleni ja kiittämään lahjasta, ilman että itku olisi vienyt puhekyvyn!



Punainen kirja





Sveitsin vuosina tutustuin lukuisiin uusiin ihmisiin ja halusin saada heistä itselleni muiston mukaani ja tätä varten tein ”punaisen kirjan” eli ystävänkirjan. Ystäväkirjani on suora kopio lapsuuden ”Ystäväni”-kirjoista, olin laittanut kirjaan erilaisia kysymyksiä ja osa niistä todella oli sellaisia mitä muistan jo lapsuudesta, mutta osa niistä oli tarkoitettu aikuisille. Suomi-porukka ei kirjasta niinkään innostunut, mutta ulkomaalaiset ystäväni ihastuivat kirjaan ja myöhemmin yhdessä naureskelimme meidän nuoruuden musiikki- ja elokuva ihanteille, näistä saa selville toisista ihmisistä aika paljon. Osan olen jo ehtinyt lukea, mutta vielä riittää onneksi luettavaa ja näihin muistoihin on kiva palata.



Näkemiin Fux



Kaikista haikemmat läksiäiset olivat ne viimeiset, jolloin minun piti hyvästellä rakas Fux-poni, teimme vielä kerran upean ratsastuslenkin noissa mahtavissa maisemissa ja täytyy sanoa että itkuksihan se taas meni!!! Kaksi vuotta, kaksi kertaa viikossa sain nauttia Fuxin seurasta ja mielettömistä ratsastusmahdollisuuksista. Poni kun ei varmaan vieläkään ymmärrä, että tätiratsastaja ei ole lomalla, vaan pysyvästi poissa. Voipi olla että hetki pieni menee, ennen kuin seuraavaksi löydän itseni istumassa maneesissa jonkun ponin selästä…